20. maalis, 2019

 

 

Samaan aikaan, kun yhteiskunnassa suunnitellaan omien vaatteiden tulostamista kotikoneelta, lentokoneiden lennättämistä ilman miehistöä, virtuaaliympäristöjä ja vaikka etäleikkauksia, opetetaan koulussa yhä, että se oli Lalli, joka siellä Köyliön järven jäällä tappoi sen piispan ja että lauseessa Pekka söi omenan on objekti omena.

Oppisisällöt ja oppiaineet ovat olleet lähes koskemattomia vuosikymmenet.

Ihmetellään, mikseivät lapset ja nuoret viihdy koulussa ja kriminalisoidaan viihtyminen. Minä opetan englantia kustantajan hauskalla noppapelillä, jossa adjektiivin vertailumuodot tulevat tutuiksi mutta oppilaat vilkuilevat luokan kelloa ja lähtevät helpottuneina kotiin oppimaan englantia oikeasti katsomalla englanninkielisiä vlogeja tuntitolkulla.

Koulumme muistuttaa luostarikoulua, jossa edelleen sulkeudumme omaan kammioomme ja hoemme latinaa: inessiivi, elatiivi, illatiivi.

Yuval  Harari sanoo kirjassaan 21 oppituntia maailman tilasta:

”Me emme tiedä, mitä ihmiset tekevät elääkseen vuonna 2050. Miten hallintokoneistot toimivat tai millaiset sukupuolten väliset suhteet ovat. Ihmisruumiissa saattaa bioteknologian ja suorien aivo-tietokone-liittymien ansiosta tapahtua ennennäkemätön vallankumous. Näin ollen suuri osa siitä, mitä lapset tällä hetkellä oppivat, on todennäköisesti merkityksetöntä  vuonna 2050.

Vuonna 2048 ihmisten on kenties kyettävä sopeutumaan muuttoon kyberavaruuteen, joustaviin sukupuoli-identiteetteihin sekä tietokone-implanttien synnyttämiin uudenlaisiin aistikokemuksiin.”

Tai jos jostain syystä sähköjärjestelmä kaatuu pidemmäksikin aikaa, on meillä ihan toisenlaiset haasteet.

Miten koulu selviää tässä muutoksessa?

 

Maarit Korhonen